Siihen aikaan pelloissa oli avo-ojat. niitä jouduttiin aika ajoin perkaamaan, ja tarkoitusta varten hankittiin Kurkijoen sepältä oja-aura. Auraa vetämään tarvittiin kuusi hevosta, ja jokaiselle hevosparille ajomies. Auraa ohjattiin sarvikosta(?), usein ohjaajana toimi Tauno. Aurasta kuului 2 osaa Totlammille ja 1 osa Penttilälle. Ojanajo kuului olleen äänekästä puuhaa.

Takaisin otsikoihin

Serkuksilla oli nuorina myös monenmoista puuhaa metsällä ja lintujen parissa. Erkin mukaan seikkailut muistuttivat välillä seitsemän veljeksen kertomuksia. Räkättirastaan ja haukan pesät olivat tuttuja ja kokeellisesti oli päädytty tulokseen, että varis voi hautoa jopa neljä kananmunaa kerralla poikasiksi. Lienee kanakin ollut ihmeissään, kun munista kuoriutuikin ankanpoikia...

Takaisin otsikoihin

Sota-aikaan Totlammella toimi renkinä 17-vuotias vanki nimeltä Pekka. Eräänä päivänä Einari ja Pekka olivat menossa hakemaan heinää ladosta ja Einari näki teerin. Hän sanoi Pekalle, että "Hae kivääri, minä ammun". Pekkaa ei kuulunut takaisin. Myöhemmin hänet löydettiin heinien alta piilosta, koska hän oli luullut, että Einarin oli tarkoitus ampua hänet.

Takaisin otsikoihin

["isä" viittaa Esko Rouhiaiseen, syntynyt 1872, kuollut 1962]

Kotipaikka [Totlampi] ostettu vuosisadan alussa. Peltoa oli huonosti viljeltyä 2 ha. Ensimmäisenä vuonna perunaa, isä vei 2 säkissä siemenet selässään pellolle. Kolme kertaa kävi halla, ja syksyllä kun perunat kaivettiin, kahdessa säkissä isä kantoi ne selässään pois ja perunat olivat hyvin pieniä.

Rakentaminen
1904 valmistui asuinrakennus, sitä ennen oli savupirtti. Asuinrakennuksen valmistuttua isä vei lihaa ja voita Viipuriin myytäväksi ja osti saamillaan rahoilla seinäkellon taloon. Sitä ennen kellona oli kukko.

1907 valmistui navetta, pitkästä piikatusta kivestä tehty. Naapurikunnistakin ihmiset kävivät katsomassa komeata navettaa, joka oli harvinaisuus vielä siihen aikaan. Viipurin läänin maanviljelysseuran palkinnonkin navetta olisi saanut, mutta Kaukolassa ei ollut maamiesseuraa, jonka kautta palkinto olisi voitu antaa.

Viljelystä alettiin vähitellen raivata lisää ja kunnostamaan entistä.

Isä kuului kunnanhallitukseen ja yritti saada koulua kylään. Mutta sitä ei luvattu. Isä, Antti Kähkönen ja Jussi Kiiski perustivat kolmistaan kansakoulun kylään, koska jokaisella heistä oli useampia lapsia. Sovittiin, että jokainen kustantaisi vuoden verran koulua. Isän osaksi tuli ensimmäinen vuosi. Koulun tontista oli kova kina kyläläisten kesken tontin paikasta. Isä ja Matti Pusa rupesivat kyselemään kunnalta ja tontti rahoitettiin kunnan varoilla. Kouluriita päättyi siihen. Tie oli ensin kotoa koululle kiertotie, kunnes ruvettiin rakentamaan suoraa tietä kotoa koululle. Meiltä oli kaksi miestä töissä vuorotellen, kun muilta oli yksi.

Osuuskaupan perustaminen
Isä oli Osuuskaupan miehiä, hän oli perustamassa Osuuskauppaa ja oli hyvin innostunut asiasta. Isä kuului Osuuskaupan hallintoon. Kauppa oli menossa jo mierontielle, koska kauppias oli viinaan menevä. Tavaraakaan ei meinannut enää kauppaan tulla, mutta sitten isä takasi lainan omalla omaisuudellaan, että Osuuskauppa pystyisi taas toimimaan, ja samalla tietysti Osuuskaupan johtaja vaihtui.

Peltoa tehtiin joka vuosi lisää. Sankasta metsästä raivattiin lisäpeltoa. Ensin se oli mullihakana, jotta isommat kannot lahoaisivat, oli helpompi raivata kannat pois ja kyntäminen oli myös helpompaa. Loppuvuosina peltoa oli jo 73 ha, josta osa oli tosin ostomaata.

Takaisin otsikoihin

Vaari (Einari Rouhiainen) kertoi juttua jäniksen pyynnistä: veljekset kaatoivat haavan ja laittoivat nuuskaa sen päälle ja kun jänis tuli syömään haapaa ja sai nuuskaa nenäänsä ja aivasti ja löi päänsä haapaan ja pökertyi ja se oli helppo saalis.

Takaisin otsikoihin

Rotevatekoinen Esko Rouhiainen Totlammilta ei kuulunut miesten heikoimpiin, vaikka ei voimillaan pullistellutkaan. Emänniltä olivat ruisjauhot lopussa, joten niitä oli jauhatettava jos mielittiin saada leipää tai piirtaita. Jyväsäkki täytyi noutaa kauempana talosta olevalta riiheltä. Kun sen ajan säkit eivät rukiilla täytettyinä olleet edes joka miehen nostettavissa, pojat esittivät Isä-Eskolle hevosen valjastamista. Esko kuitenkin totesi lauhkeaan tapaansa:
- En mie kehtaa nii piene takkei...
Ruissäkin hakijaa ei kuitenkaan alkanut kuulua takaisin. Lopulta lähdettiin etsimään ja kadonnut löydettiin keskustelemassa naapurin kanssa kuulumisista. Iso ruissäkki koko ajan uskollisesti olkapäällä.

Takaisin otsikoihin

Pentin Matti tunnettiin hyvänä maanviljelijänä, jonka pellot kasvoivat. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään salaperäistä, vaan kasvu perustui ahkeraan työhön ja voimakkaaseen lannoitukseen. Karjanlantaa riitti kun karjaa pidettiin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Sattuipa ohikulkija näkemään Matin kesantopellolla lantaa levittämässä. Eipä malttanut olla sanomatta:
- Sie se paat pellolleis nii paljo sontaa, ett' kyll' siitä hyvä sato tulloo jos vaa Jumala vuotta antaa...
- Ei jumalal uo siin ennää mittää tekemist. Ku mie panen tarpeeks paljo sontaa ni se kasvaa ilmanki...
Tuskimpa Matti sentään sillä tavalla sisimmissään ajatteli. Samainen mies näet nähtiin usein sunnuntaiaamuisin istumassa navettarakennuksensa takana olevalla kivellä kasvavaa viljaa katselemassa. Lienee samalla hoidellut omia yhteyksiään kaiken kasvun antajaan koska huulet muodostelivat sanoja, joita kukaan muu ei kuullut.

Takaisin otsikoihin

Pentin Matti ei ainakaan vanhoilla päivillään suostunut ryhtymään kenenkään lainan takaajaksi. Syynä olivat ehkä muistikuvat talouspulan vuosilta. Niiden aikanahan oli moni joutunut lähtemään talostaan senkin takia, että oli hyvän hyvyyttään suostunut vieraan lainan takaajaksi, eikä lainan ottanut ollut kyennyt vastaamaan huudostaan. Matti saattoi antaa rahaa lainaksi, jos sitä sattui olemaan, mutta takaajaksi häntä oli turha pyytää. Oman taloudenpitonsa hän oli kiteyttänyt useintoistamaansa ajatukseen:
- Tilan peltoloi ympär pittää kaivaa nii syvät ojat ettei Hypoteekki pääse ylitse...
Mikä saattaisi olla hyvä ohje monelle oman aikamme isännälle.

Takaisin otsikoihin

Kun Rouhiaiset olivat muuttaneet tontin taloon, Eemeli huomasi, että talon uunit kaipasivat korjaamista. Hän haki kaupasta sammuttamatonta kalkkia, josta hän aikoi valmistaa muurauslaastia. Kauppias oli kaiketi sanonut hänelle, että kalkki oli ensin sammutettava vedellä, mutta ohje lienee jäänyt hieman puutteelliseksi. Eemeli pystytti tynnyrin keskelle pihaa, kaatoi kalkin tynnyrin ja rojautti ämpärillä vettä sen päälle. Kalkki rupesi oitis kaasuuntumaan ja kuohumaan. Kaasut eivät päässeet purkautumaan kylin nopeasti ahtaasta tynnyristä, ja yhtäkkiä kuului jumalaton jymähdys. Tynnyri hajosi kuin pommin kuori. Pihanurmikolle jäi tapahtuman muistoksi pyöreä, valkoinen läiskä, joka oli syöpynyt niin syvälle maahan, että se pysyi siinä vuosikausia.

Takaisin otsikoihin

Yksi isäni, Einarin, ihmettelyn aiheista oli Ukon (Eskon) tiukka suhtauminen puiden salakaatoon. joku lähiasujaimistosta oli käynyt kaatamassa muutaman vähempiarvoisen puun (muistaakseni haapoja) lämmityspuiksi. Kaatajan oma talous oli isän kertoman mukaan retuperällä, sain käsityksen, ettei nälkäkään ollut tuntematon vieras. Ukko oli asiasta tiedon saatuaan välittömästi mennyt vaatimaan maksua kaadetuista puista. Korvaukseksi sovittin kuitenkin työpanos ja muistaakseni osa rahana. Kysyin isältä, mitä Ukko olisi tehnyt, jos kaataja ei olisi maksanut. "ilman muuta se olisi vienyt asian käräjille vienyt, oli se niin vihainen" Asiaa oli kuulemma ihmetelty isommallakin porukalla, ehkä joku muistaa tapauksesta muitakin yksityiskohtia.

Takaisin otsikoihin

Einari kertoi jatkosodan aikana saaneensa kuntoisuuslomaa kolme viikkoa. Matka rintamalta kotiin Kaukolaan oli 80 km, eikä talvisaikaan ollut muuta keinoa kuin hiihtää. Sukset tervattiin hyvin ja kahden muun lomalaisen kanssa oli taival alkanut. Lähes ykdenjaksoinen hiihtäminen oli vienyt toista vuorokautta ja perillä todettiin tervan pysyneen suksenpohjissa. Matka oli kuitenkin kuluttanut suksen pohjaan pitkittäisiä uria, jotka eivät enää tervauksellakaan täyttyneet.

Kotona odotti toinen pyssytyömaa, tosin mieluisampi. Kotirintamalla olevien ruokailuissa metsälinnut muodostivat merkittävän lisän. Teeret ja metsot suolattiin n 30 litran vetoisiin pieniin puutynnyreihin, siten että suolaa oli runsaasti lintujen ymprillä. Näin ne säilyivät hyvin ja käyttöön otettaessa ne lintuja liotettiin vettä vaihtaen pari, kolme päivää. Tuossa ajassa suola liukeni, eivätkä linnut valmistuksen jälkeen maistuneet liian suolaisilta.

Tuon loman aikana Einari kertoi täyttäneensä kolme tynnyriä. Viimeinen ei kuitenkaan tullut aivan täyteen. Tuo vaje oli jäänyt harmittamaan, koska ohilaukauksiakin oli tullut. Toisaalta Katri-äiti oli antanut tunnustusta sanomalla, että onhan se hyvä, kun lomille tullee sellaisiakin, jotka saavat tiinuun lihaa. Kysyin isältä, olivatko muut sitten epäonnistuneet. Vastaus oli yksiselitteinen:"Hyö ei kai vissii onnistunneet nii hyvi" Asiasta ei sen enempää keskusteltu, sillä sellaistahan metsästys on: joskus onnistuu, joskus ei.

Takaisin otsikoihin

Einari kertoi ensimmäisen metsästysretkensä tapahtuneen varsin nuorena. Mieli poltteli jo kovasti metsälle vanhempien veljien touhuja seuratessa, mutta lupaa metsälle ei vielä ollut Ukolta irronnut. Pienikokoinen kun oli, ei vielä päässyt vanhempien veljienkään mukaan.

Koulu oli kuitenkin jo aloitettu ja syksyn sadon korjuu pitkällä. Eräänä sumuisena aamuna poika ei voinut vastustaa metsän kutsua, vaan alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Aamulla aikaisin ylös ja suunta kohti suopeltoa (suoniittyä?) yksipiippuisen haulikon kanssa. Haulikko oli tietenkin luvatta otettu, panosten kanssa. Suopellolla oli vielä puimatonta viljaa seipäillä, ollen otollinen paikka teerien ja metsojen ruokailla. Aamusumu ja pellonojat antoivat pienelle pojalle hyvän suojan lintujen lähestymiseen. "Katselin sumun läpi tummia hamoja pellolla, enkä oikein erottanutmitä ne ovat. Pyssy oli minua pitempi, mutta ojanpenkalta sain sen jotenkin laukaistua lintuja kohti."

Pellon puolelle noustuaan Einari totesi kahden ukkometson saaneet osuman. Toinen makasi hengettömänä, toinen pyöri ympyrää haavoittuneena. Haavoittunut lintu oli pojasta pelottava, lähes hänen itsensä kokoinen. Pyssyllä lintua lyöden hän saikin sen hengiltä, mutta rytäkässä pyssyn perä katkesi. Siitä alkoi pojan mielessä tunnekuohu, jonka suuruuden voimme arvata. Luvatta metsällä luvattomalla haulikolla, luvatta pois koulusta ja vielä haulikon perä katkennut. Kotona odottaisi Ukon ankara selkäsauna moisesta kurittomuudesta. Kierreltyään peltoja ja metsiä tuomiota peläten, alkoi nälkäkin tulla. Samoin tuli mieleen, että toisten palatessa koulusta hänenkin poissaolonsa huomattaisiin. Kotiväen suorittamia etsimisponnisteluja ei kannattanut enää syntilistaan lisätä, joten matka itkuisin silmin ja raskain mielin alkoi. Jälkeenpäin Einari piti tilannetta pahempana kuin palvelukseenastumispäivää, vaikka sinnekin oli menty kolme päivää myöhässä.

Kotona Ukko osui ensimmäisenä vastaan ja tuomiopäivä oli tullut. Einarin nähtyään Ukko oli kysynyt, mistä olet tuollaisen saaliin saanut ? Vastauksen saatuaan Ukko edelleen ihmetteli komeita metsoja ja poika sopersi pyssyn perän katkenneen. "Ei se mitään, kun olet noin komean saaliin kotiin tuonut. Vuollaan uusi perä tukkiin, vuolen sen vaikka itse, kyllä niitä uusia saadaan. Mutta tuollaista saalista ei usein saada." Koulupinnauksesta ja aseen luvattomasta lainamisesta ei oltu puhuttu mitään.

Ukon kehotuksesta Einari oli mennyt syömään ja olikin kuulemma maistunut tavallista paremmalta. Metsästäjän kannukset oli hankittu.

Takaisin otsikoihin

Ennen sotia, 20- ja 30 luvuilla riista, eritoten turkikset muodostivat merkittävän osan toimeentulosta. Suomen viennistä riista toi toiseksi suurimman siivun, vuosisadan alussa se oli hyvinä vuosina ollut puuta suurempikin. Einarin veljessarjasta metsästivät melkein kaikki. Aseita ei tulloin ollut helpolla saatavissa, joten liityttiin suojeluskuntaan. Suojeluskunnan jäsen sai itselleen kiväärin ja panoksia harjoittelua varten. Panoksia ei ollut lupa käyttää metsästykseen, mutta kukas sen valvoi. Suojuskunttan liittyminen oli Einarillekin merkittävä tapahtuma, kivääri mahdollisti oman metsästyksen. Tätä ennen hän oli ollut hevosmiehenä, kun vanhemmat veljet olivat reestä ampuneet latvalintuja. Huurremetsoja oli hyvä ampua tuelta reen päältä, eivätkä linnut pelänneet hevosta.

Einari piti Viljoa veljessarjan parhaimpana ampujana, mistä toteamus "rekeen sopi enemmän kuin reppussa jaksoi kantaa" kertoo. Isot, useammankin kymmenen metsoparvet eivät olleet harvinaisuus. "Jos linnun paljain silmin latvasta erotti, kyllä Viljo sen tiputti. Myöhemmin en enää itsekään kehdannut ryömiä, saihan linnun alas kauempaakin"

Suojeluskunnan toimintaan ei juuri osallistuttu, metsästysaate vei voiton kirkkaasti. Metsästys ja kivääri antoivat pohjan ampumataitojen kehittymiselle, jotka myöhemmin osoittautuivat valitettavan tarpellisiksi.

Takaisin otsikoihin

Oravannahka oli 30-luvulla arvostetuimpia turkiksia. Einari kertoi eräästä jahdista, jossa orava oli jäänyt isoon petäjän latvaan kuolleena laukauksen jälkeen. Puu oli niin korkea, ettei oravaa saatu edes ampumalla alas. Toisaalta nahka oli mennyt helposti piloille. Kiipeäminen ei onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta, koska korkealle oksaton runko oli liukkaana mahdoton noustava. Kotiin tualtua asiasta kerroottiin isä-Eskolle, joka määräsi otettavaksi justeerin ja puun kaadettavaksi. Ukko oli todennut, että nahka on puuta arvokkaampi, käykää kaatamassa petäjä. Näin tehtiinkin ja arvokas saalis saatiin. Petäjän ja oravannahan "arvoristiriitaa" oli ihmetelty isommallakin porukalla;"mihinkä tämä nykymaailman meno oikein johtaakaan, kun orava on isoa petäjää arvokkaampi..."

Takaisin otsikoihin

Isossa veljessarjassa syntyi luonnostaan kilpailuhenkeä ja veljeksetosallistuivat urheilutoimintaan aktiivisesti. Kaukolan Visan juhlajulkaisussa Rouhiaiset muodostivat rungon joukkueelle erityisesti yleisurheilussa. Einarikin osallistui hyvin mielellään kilpailutoimintaan, vaikka kantoikin mukanaan lapsena syntynyttä vammaa. Kertomansa mukaan hän toisten kanssa painiessaan loukannut selkänsä, iän muisteli olleen vähän toisella kymmenellä. Selkä oli ollut kovin kipeä, mutta kolmen viikon levon jälkeen alkanut vähitellen parantua. Luonto osoitti oivallisen kykynsä parantaa vammoja, siitä osoiteuksena innokas ja tuloksellinen kilpaileminen myöhemmillä vuosilla.

Einarin selässä oli viides lannenikama oli mennyt 1,5 cm pois paikoiltaan. Tämä näkyi selvästi ulospäinkin, selkäytimen normaali tila oli kaventunut kolmella neljäsosalla. Näin ollen ei ole ihme, että vamma johti ennen aikaiseen työkyvyttömyyteen. Paremminkin voi ihmetellä suoritettu raskasta työsarkaa ja urheilusaavutuksia. Mutta näyttäähän nykylääketiedekin osoittavan, että liikunta on selkävammaiselle parasta hoitoa !

Takaisin otsikoihin

Totlammin naapurissa asusti Linnamon sukua, käsitykseni mukaan entisen Valtion rahoitustarkastuksen johtajan Jussi Linnamon suoraa sukua. Tila oli vuosisadan alkupuolella jäänyt kahdelle veljekselle. Toinen veljeksistä omasi ahkeran ja työteliään luonteen. Veljensä sitä vastoin oli innokas viinamäen mies ja työnteko ei ollut harrastuksista päällimmäisenä. Yhteiselo ei tilan hoidon kannalta voinut näin erilaisten veljesluonteiden kanssa kovin kauan jatkua, joten ahkerampi veljeksistä osti sisarosuudet itselleen. Tilanhoidosta vähemmän innostunut veli jäi tilalle kerryttämään tyhjien pullojen kokoelmaansa. Toinen veljeksistä laittoi kovalla työllä tilan mallikelpoiseen kuntoon, seuraten samalla maksamansa osuuden kauppahinnan siirtymistä tyhjiksi pulloiksi. Veljesten välit eivät liene olleet parhaimmat, vaikka kumpikin sai elää haluamaansa elämää.

Sodan sytyttyä tuli evakkoon lähtö ja hyvinvoiva tila jäi rajan taakse. Uuras työ jäi palkkaansa vaille. Toisen veljeksen omaisuus oli kokonaan huvennut, jäljellä oli vain ladollinen tyhjiä pulloja. Polttopulloista oli sodan sytyttyä huutava pula ja niinpä pullot myytiinkin valtiolle "uusiokäyttöön". Näistä saatu raha oli huomattavan suuri, suurempi kuin koko kotitilan arvo.

Kuulin tarinan ensi kerran kysyttyäni Einarilta jotain kansakoulussa oppimastani sadusta muurahaisesta ja heinäsirkasta. Ihmetykseni oli suuri tarinan kuultuani, voisiko elämä kohdella ihmisiä noin eri tavalla elämäntavan mukaan. Paljon myöhemmin ymmärsin, että jokainen pärjää täällä vain omalla tyylillään ja yhtä hyvin voi olla pärjäämättä.

Lieneekö tarina muille tuttu, vai sainko vain opetuksen kuten ensi tapaaminen siilin kanssa? Isä-Einari kehoitti ensin potkaisemaan ja sitten silittämään siiliä. Minä tietysti tein työtä käskettyä arvattavin seurauksin, pörhistyneet piikit tekivät tehtävänsä. Isän silmistä valui vesi pitkään tapahtuman jälkeen ja pian nauroin sille itsekin.

Takaisin otsikoihin

Karjalanpiirakat maistuivat Einarille hyvin. Kerran, arvatenkin syönnin yhteydessäpuhe kääntyi riisitäytteisiin karjalanpiirakoihin. "Eihän nää aitoja karjalanpiirakoita ole" oli vastaus kysymykseeni piirakoiden osuudesta ruokana Kannaksella. Sen paremmin ei mennyt arvailulla piirakoiden muodostakaan:"omanlaisiaanhan niitä jokainen teki.."

Pienen tauon jälkeen pääsin tutustumaan Totlammin piirakoiden valmistukseen: "Piirakoiden säilyvyys ei ollut kovin hyvä, joten niitä leivottiin tarpeen mukaan. Leipominen ja paistaminen kuului perinteisesti naisten töihin. Piirakkkapäivä veikin talon naisten työajan niin, että normaali ruoka jäi väliin. Täytteeksi käytetiin perunaa, naurista ja mitä kulloinkin oli saatavilla. Leivonnan tuoksu täytti talon ja lämpimät piirakat maistuivat erinomaisilta voisulalla valeltuina. Ei ollut poikkeuksellista, että niitä söi mahansa kipeksi. Erityisenä herkkuna oli räätikäs- l. naurispiirakka, riisitäytteisiä oli vain juhlapyhinä, jos silloinkaan."

Kysyin, voitaisiinko niitä tehdä meillä kotonakin Ruovedellä, juttua kuunneells kun oli vesi noussut kielelle. "Miksei, mutta tuskin ne yhtä hyvältä maistuisivat.." Lausahdus"Kylhä meilt evakkotaipaleel usseiki leipä loppu, mut sithä myö tehtiiki piirakoit !" oli saanut uutta sisältöä.

Takaisin otsikoihin

Ruokaillessamme kotona tulin kysyneeksi Einarilta mistä kaikki hänen palkintolusikkansa olivat tulleet. Alpakkalusikoita oli käytössä useita, olipa joukossa joku hopeinenkin. Tiesin parhaisen vuotten menneen sotahommissa, mutta kiinnosti tietää millaisissa kilpailuissa oli oltu ja miten harjoiteltu.

"Kiekossa en koskaan tainnut saada 45 metriä, kuulassakin taisi 12 metriä ylittiä kerran, pari. Kokemäellä voimalaitostyömaalla ollessa kuuluin Urheiluseuraan, eli Kokemäen Kovaan Väkeen. KKV järjesti useita kilpailuja, joissa pärjäsin pituudessa ja kesimatkojen juoksuissa."

Isän mainitsemia tuloksia pituudessa en muista, mutta ajattelin niiden olleen tuolloin varsin tasokkaita. Harjoiteltiinko tuolloin mitenkä, vai oliko työ jo riittävä harjoitus, utelin isältäni.

"Kyllähän voimalaitostyömaalla harjoitusta sai tiiliä kantaessa. Selässä olevaan kantotelineeseen sopi 12 tiiltä, jotka tuolloin painoivat 4-5 kiloa kappale. Niitä kannettiin 10-12 tuntia päivässä ylös padolle, joten kyllä siinä harjoitusta sai."

Arvelin, ettei sitä paljon muuta harjoitusta tarvinnutkaan lusikoiden keräämiseen. "No teinhän minä vielä aamulenkin päivittäin, minulla oli sopiva 6 kilometrin lenkki. Pyrin myös kerran viikossa juoksemaan pitemmän 20-30 kilometrin lenkin kestävyyden parantamiseksi." Ymmärsin hyvin kysyneeni tarpellisen harjoitusmääristä, samalla hieman häpesin omaa kuntoani.

"Olisin halunnut kokeilla Suomen parhaita vastaan juoksussa pärjäämistä ja siihen olisikin ollut mahdollisuus lähipaikkaunnalla. Mutta hiilimurskalla ei ollut mitään mahdollisuuksia ilman piikkareita. Jallulla (Jalmari-veli) olisi Helsingissä ollut sellaiset, mutta kisoihin oli vain kaksi viikkoa, kun sain tiedon osallistumismahdollisuudesta." Ihmettelin suu pyöreänä, eikö piikkareita tosiaankaan saatu kahdessa viikossa Helsingistä Kokemäelle.

"Ei se onnistunut, kyllä sitä yritettiin. Kaikki olivat töissä, eikä ollut varaa lähteä pelkästään piikkarinhakumatkalle pääkaupunkiin. Postin kulku kesti kolme viikkoa, joten kisat jäivät käymättä". "Sen olisin halunnut nähdä, miten kisassa käy, tunsin olevani hyvässä kunnossa." Vertailu hiilimurskalla jäi tekemättä, mutta opin arvostamaan alpakkalusikoita eri tavoin. Niitä ei oltu saatu ilmaiseksi.

Takaisin otsikoihin