Huhtikuussa 1939 kuollut Kaukolan Ukko (Pentin Matti) oli edellisenä vuonna Kaukolan kirkolla työn alla ollutta Räisälän maantien oikaisua suoritettaessa todennut miesten tekevän tykkitietä. Armelias kohtalo säästi hänet evakkomatkalta. Äidin kotitalon omistajaksi tuli Ukon jälkeen Iida-täti (Iida Rouhiainen), joka lunasti muiden perillisten osuudet.

Iida-tädin isännyys jäi sillä kertaa vain vajaan vuoden mittaiseksi. Kaukolan Ukon hevosparikin hajosi. Mallin kohtaloksi tuli kadota sodan syövereihin ja vanha Liinakko joutui Iida-tädin ohjastamana kiskomaan lypsykarjan seuraaman raskaan evakkokuorman huutavaksi vääryydeksi koetun uuden rajan taa maaliskuun puolivälissä 1940. Iida-täti ja hänen kanssaan samassa taloudessa ollut Kaukolan Mummo päätyivät lopulta kirjattomina ja karjattomina asumaan Kouvolaan.

Talvisotaan ja sitä edeltäneisiin kuukausiin liittyviä muistikuvia on vähän ehkä siitä syystä, että kaikki kävi kovin nopeasti. Sortavalan tulevia ilmapommituksia ennakoinut ensimmäinen hälytyssireenien kokeilu syyskuussa on jäänyt selvästi mieleen. Toinen muistikuva liittyy talvisodan syttymispäivän iltana otettuun valokuvaan. Se jäi myös viimeiseksi, jossa koko perheemme oli läsnä. äiti ja pojat olivat lähdössä evakkoon ja suojeluskuntaupseerin puvussa ollut isä puolustusvoimien määräämiin tehtäviin.

Kolmas muistikuva on jostain Pohjanmaan radan varrelta. Evakkojunamme oli pysähtynyt metsän reunaan ja junan etupäässä täyttäneet naiset sekä lapset olivat ilmahälytyksen takia paenneet metsän suojaan. Monet puiden juurilla kyyristelleet lapset itkivät ja naiset rukoilivat pyrkiessään suojautumaan junaa ja metsikköä konekivääreillä tulittaneilta viholliskoneilta. Luotisuihkujen suunta oli selvästi nähtävissä niihin kuuluneiden valojuovaluotien ansiosta. Vaikka en muista kenenkään vahingoittuneen ainakaan lähiympäristössäni, en ole sen jälkeen oppinut pitämään viisisakaraisista punatähdistä missään muissakaan yhteyksissä.

Viimeiset talvisotaan liittyvät muistikuvat ovat keskipohjalaisen Reisjärven pitäjän Levonperän Puralan talosta, jonne äidin ja Eero-veljen kanssa lopulta päädyimme odottamaan Talvisodan päättymistä.

Kaukolan Mummo ja Iida-täti kuuluivat varmasti kaikkein innokkaimpiin palaamaan halukkaisiin. äidillä ja meillä pojillakaan ei tietysti ollut mitään sitä vastaan kun saimme liittyä samaan joukkoon. Itse muistan seuranneeni suurella mielenkiinnolla sotatapahtumia tiedotusvälineistä ja isoisempien puheista Kouvolan lähellä Jyräänkoskella, jonne lienemme kesäksi muuttaneet pommitusuhkaa pakoon.

Paluun Kaukolaan alkaessa varmistua Iida-täti hankki sitä silmällä pitäen jälleen hevosen ja lypsykarjaa. Muististani on kadonnut miten oman perheemme Kaukolan muutto tapahtui. Kaukolan Mummo ja Iida-täti muuttivat joka tapauksessa ehkä viikko aikaisemmin. Täti oli ensi töikseen tyhjentänyt asuinrakennuksen entisten asukkaiden jäljiltä jääneistä huonekaluista. Niitä olikin kertynyt tavallista enemmän kuulemma siksi, että talo oli ollut paikallisen kolhoosin keskuspaikka, jonne oli koottu tavaroita evakuointia varten. Jokin huonekaluista taidettiin myöhemmin ottaa käyttöönkin, mutta suurin osa niistä pilkottiin halkoliiterissä polttopuiksi, mihin työhän muistan itsekin suurella innolla osallistuneeni.

Sekä Mummon ja Iida-tädin sekä oman perheemme muutto Kaukolaan näyttää tapahtuneen loka-marraskuussa 1941. Edelleenkin hallussani oleva Iida-tädille Kaukolassa myönnetty takaisin vallatuilla alueilla ehdottoman välttämätön oleskelulupa on näet päivätty lokakuun viimeisenä päivänä. Kouvolan kauppalan kansakoulusta saamassani arvostelukirjassa puolestaan todetaan minun olleen ko. koulun III C-luokan oppilaana lokak. 1p:stä 14 pv:ään 1941. Normaalissa järjestyksessä käydyn kansakoulun toisen luokan jälkeen peruskoulutukseeni taisi jälleen jäädä melkoinen aukko. Ensimmäistä luokkaahan olin ehtinyt käydä yhteensä ehkä vain runsaan kuukauden verran.

Yleensä malttinsa säilyttäneen Iida-tädin mielenrauhan näin kevättalvella 1944 pariinkin otteeseen järkähtävän. Ensimmäisen kerran punatähtisen koneen lentäessä ohitsemme Kirkkojärven suuntaa noudattaen niin alhaalla, että lentäjä erottui selvästi. Jos tädin kiinni puserretun nyrkin ilmaisema meidän kaikkien yhteinen toivomus olisi toteutunut, koneen lento olisi päättynyt heti järven pohjamutiin. Toinen tapaus liittyi radiojumalanpalvelukseen. Huonokuuloinen täti ei niitä usein seurannut, mutta kerran näin hänen tekevän niin hyvin tiiviisti keskittyen. Ihmettelin silloin miksi hänen huulensa koko ajan hiljaa liikkuivat. Uskon jo nyt arvaavani mitä hän silloin sydämensä pohjasta tuloksetta rukoili.

Pääsin jo edellisenä päivänä huononäköisen Kaukolan Mummon ja Eero-veljeni, joiden tilapäiseksi holhoojaksi jouduin, kanssa Kaukolan kirkkoherranviraston evakuoineella kuorma-autolla Savonlinnaan perässä tulevia tätiä ja äitiä odottelemaan. Ennen lähtöämme päästimme ruispeltoon valkeat kanimme: ukkokanin ja emokanin. Kanien elämä ruispellossa lienee tosin jäänyt lyhyeksi.

Ohjeenani oli etsiä meille majapaikka Laitaatsillan Seppälänmäestä, jossa olimme asuneet kesällä 1940. Päivämäärä on jäänyt mieleeni siksi, että ohitimme samana päivänä raskaasti pommitetun Elisenvaaran aseman, tosin niin kaukaa ettemme itse nähneet tuhoja. Arvi-setäni Aune-vaimo lapsineen pelastui kuin ihmeen kautta mm. lähes 80 räisäläisen hengen vaatineessa evakkojunan tuhossa. Näin myöhemmin pommituksen noin kahdensadan uhrin valkeat arkut Savonlinnan kirkonmäellä.

Syntymäkotinsa ääneen itkien taakseen jättäneen Iida-tädin ja äidin lähtövuoro karjan sekä hevosen vetämän tavarakuorman kera tuli pari kolme päivää myöhemmin. Täti aavisti ettei hän enää milloinkaan tulisi palaamaan takaisin. Siihen tosin olisi vielä kerran ollut tilaisuus kun vihollisen suurhyökkäys pysäytettiin kesäkuun lopussa Vuoksen-Suvannon linjalle. Yli 16-vuotiaille kaukolaisillekin tarjoutui silloin tilaisuus osallistua tuiki tärkeisiin kotipitäjän sadonkorjuutöihin. Täti ei useistakaan syistä voinut lähteä, vaan sinne lähti äiti hevosen kera. Syntymäkoti, jossa Iida-täti oli suorittanut suuren osan elämäntyöstään, säilyi koko hänen loppuelämänsä ajan hänen ainoana oikeana kotinaan. Me nuoremmat emme valitettavasti vain sitä aina täysin ymmärtäneet.