Ajo Lännentiellä

13.3.1940
Rauhanehtojen tultua tietoon kello 11.00 olin kotimiehenä Tontilla Haikosen Annan kanssa [Anna Haikonen oli Eemeli Rouhiaisen Aino-vaimon sukulainen Kirvusta. Häntä kutsuttiin kotikylässään Pailahden Annaksi.]. Eemeli oli armeijassa ja Aino evakuoitu lasten kanssa Kirvuun ja sieltä edelleen Huittisiin.

14.3.1940.
Tehtiin suunnitelma, jonka mukaan minä lähden Haikosen Annan kanssa ajamaan lehmiä. Tontilta otettiin lehmät ja yli vuoden vanhat hiehot. Kello 13.00 maissa sitten lähdettiin ajamaan lehmiä Haajoen sillalle päin. Selässä oli reput, joihin oli laitettu evästä. Repun oli oltava mahdollisimman kevyt, jotta pystyi päivän liikkumaan ja tarvittaessa juoksemaan, sillä tiedossa oli, että ne mullin jukuripäät tulevat varmasti olemaan välillä eri mieltä menosuunnasta. Haajoen sillan luona kohtasimme Totlammilta lähteneet. Heidän valintansa oli ollut sama: mukaan oli otettu lehmät ja yli vuoden vanhat hienot. Ajettavia taisi nyt olla 33 kappaletta.

Lähdimme suunnistamaan Ojajärven suuntaan. Veljeni Jalmari tuli varsinaiseksi ajomieheksi lisää.

Ajo eteni väliin tienpuolesta ja takaisin karkausyrityksineen aina Lamlahteen (Heikkonen) saakka, jossa olimme ensimmäisen yön. Täältä lähtivät saattomiehet takaisin. Saimme myös kaikki lehmät sisälle, navetta oli tyhjä. Ladosta löysimme heiniä syötäväksi.

Tästä alkaen olikin sitten pärjättävä omin konstein. Suunnaksi oli arvioitu Simpeleen seutu. Tosin ei ollut tietoa, mitä teitä mahdollisesti olisi tilaa edetä. Tähän asti oli ollut auraamaton reellä kuljettu talvitie. Jatkokin tulisi olemaan ainakin osittain tai ajoittain samanlaista.

Lamlahteen jäi myös ensimmäinen tappio, yksi hieho alkoi saada ennenaikaisia poikimisoireita, eikä siitä ollut jatkajaksi.

15.3.1940
Jatkoimme Kaukolan kirkolta Ojajärvelle menevälle tielle, joka olikin aurattu. Emme kumminkaan päässeet aivan Ojajärvelle asti, kun piti siirtyä pellolle, jossa oli väkeä lapioimassa kulkupaikkaa. Näin sivuutimme Ojajärven aseman, josta sitten taas varsinaiselle tielle.

Nyt alkoivatkin oudot tiet ja talot sekä kyseleminen mistä mahdollisesti pääsisi jatkamaan. Sillä meillähän oli vähän niin kuin ylikuormaa. Ohjeet kun olivat, että saa olla enintään kahdeksan irrallista eläintä kuljettajaa kohti. Yöpaikkaa hakiessa alkoi tulla vaikeuksia. Saimme kumminkin kaikki eläimet jotenkuten katon alle. Ne olivat jo melko väsyneitä. Pääsimme itsekin sisälle nukkumaan. Nyt teimme myös sellaisen johtopäätöksen, että pitää lähteä liikkeelle aamulla mahdollisimman varhain ja alkaa katsoa yöpaikkaa kohta puolenpäivän jälkeen. Tämäkin yöpaikka verotti yhden lehmän, joka ei pystynyt lähtemään kovaan pakkaseen jatkamaan matkaa.

16.3.1940
Nyt tiellä alkoi olla puoltapäivää lähestyessä liikaa kulkijoita (irtokarjaa ajavia kuten me). Erityisesti vastaan tuleva liikenne hankaloitti, vaikka se olikin pyritty ohjaamaan - missä suinkin oli mahdollista - tilapäisille rinnakkaisteille. Nämä vastaantulevat olivat sellaisia hevosmiehiä, jotka veivät kaksia rekiä hevosta kohden, sekä armeijaa, jota siirreltiin eri tarkoituksia varten, vähän niin kuin etuajo-oikeudella.

Puolen päivän jälkeen ajoimmekin lehmät tien puolessa olevaan latoon, ja läheisestä ladosta löysimme heiniä, joihin saimme luvankin. Pääsimme yöksi läheiseen taloon, joka täyttyi jokseenkin tarkkaan.

17.3.1940
Seuraavana aamuna matka jatkui jo rutiiniksi käynein konstein. Yksi mulli pääsi karkaamaan takaisin päin, eikä sitä enää ollut aikaa hakea takaisin laumaan, jonka täytyi kulkea eteenpäin. Nyt pääsimme yöksi sellaiseen taloon, jossa navetta oli jo tyhjennetty. Oli myös rehuja riittämiin ja kaikki odotettua paremmin. Lehmät olivat kaikki navetassa. Sellaisia lehmiä, jotka olivat enemmässä maidossa, oli jonkin verran lypsetty. Maidon saivat ne, jotka sen huolivat, etupäässä sotilaat.

Evakkotiellä. Lähde [K]

18.3.1940
Matkan jatkuessa aamusta ruuhka tiellä vaan lisääntyi. Alkoi myös olla niin, että lehmän hypätessä pois tieltä paljon lumen kohdissa, oli se jätettävä, jos se ei pian päässyt pois, sillä jonon täytyi kulkea. Näin jäi meiltäkin yksi lehmä ojaan. Ojaan jääneitä alkoikin olla yhä enemmin tienpuolessa.

Puolen päivän jälkeen osui tien puolessa olemaan lato ja ajoimme lehmät sinne. Siellä oli toisessa päässä heinäpinkka (korkea, etteivät lehmät päässeet sen päälle, vaan söivät sivusta). Juottamisessa oli vähän ylimääräistä työtä. Olimme yötä läheisessä talossa, jossa oli päivemmällä tilaa. Yöksi se täyttyi perusteellisesti, lähtijöitä ja tulijoita oli koko yön. Nyt olimmekin jo lähellä tulevaa uutta valtakunnan rajaa ja tiesimme, että seuraavan yöpaikan pitää löytyä ”jäännös-Suomen” puolelta. Aikalailla lienee jännittänytkin, olihan sieltä sitten se tulevaisuus jotenkin löydettävä. Eikä paluusta ollut tietoa, eikä siihen mahdollisuutta. Mutta huomennahan siitä oli alettava ottaa selvää jollakin lailla.

19.3.1940
Päivän valjettua aloimme hyvissä ajoin suunnistaa kohti Simpelettä. Tämä osuus osoittautuikin jo melko synkäksi, sillä tienpuolessa alkoi olla melko tiuhaan molemmin puolin niitä kesken uupuneita eläimiä. Meiltäkin jäi yksi lehmä ojaan ja yksi hieho loikki metsään. Tämä hieho sitten seuraavana kesänä löytyi läheltä Oulua ja olikin ainoa, joka Eemelin karjasta jäi.

Tienpuoleen jääneitä löytyi kaikenlaisia lampaista hevosiin. Näitä hevosiakin oli muutama, jotka oli ammuttu, mutta ei mitenkään teurastettu.

Simpeleellä olikin sitten hyvä ajaa, kun tien kahta puolta oli taloja niin tiuhaan, etteivät mullitkaan päässeet karkaamaan. Siinä vaan olimme kokevinamme jonkinlaisen pettymyksen, kun meitä ei päästetty Lappeenrannan tai lännen suuntaan, vaan ohjattiin Parikkalan suuntaan. Tiellä oli monta sotilasta vartiossa, ainoastaan Parikkalan tie oli kuljettavissa.

Tähän asti tultaessa arvelimme lähtölaumastamme puuttuvan kuusi lehmää tai mullia. Lauma oli kyllä lukumäärältään yhtä iso kuin lähtiessäkin, sillä matkan varrelta oli tarttunut mukaan tuntemattomia, jotka eivät meidän mielestämme olleet meidän, mutta eivät olleet halukkaita poiskaan jäämään. Emmekä sitten yrittäneetkään niitä sinne jättää.

Tämä viimeinen ajopäivä sitten tulikin kaikkein pisimmäksi ja näytti synkältä lehmien kannalta, kun yösijaa ei meinannut ruveta löytymään. Koitsanlahden kartanon latoon sitten saimme kuin saimmekin lehmät sisälle. Rehuista ei ollut mitään tietoa. Sotilailta saimme vähän näkkileivän palasia. Pääsimme yöksi väentuvan vinttikamariin, päärakennuksen puoleiseen päätyyn. Lattia olikin aivan täynnä toinen toisissaan kiinni olevia nukkujia.

20.3.1940
Meille selvisi, että lehmien ruokkiminen jatkossa tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Eikä parempaa luvattu olevan edessäpäinkään, vaikka lähtisi ajamaan. Meitä kehotettiin jäämään seuraamaan, miten tilanne kehittyisi. Sanottiin, ettei pitkänkään päiväajon päässä olisi sellaiselle karjamäärälle paikkaa edes latoon eikä rehutilannekaan paranisi. Iltapäivällä selvisi sen verran, että sen alueen sotilaskomentaja määräsi kartanosta pakko-otettavaksi armeijalle päivittäin 50 kiloa heiniä, jotka sotilaat sitten toivat ladon eteen. Saimme myös pataljoonan keittiön ylimääräiset leipäpalat. Kartanosta oli kuulemma kaikki ylimäärärehut otettu sodan aikana armeijalle, ja eivät riittäisi omillekaan, näin kertoi tilanhoitaja. Mutta armeijalle hän ei voinut mitään.

21.3.1940
Seuraavana päivänä alkoivat sitten sotilaat teurastamaan eläimiä kartanoa vastapäätä tien toisella puolen. Tämä kenttäteurastamo lienee päässyt noin 50 - 100 eläimen päivävauhtiin. Nyt oli jo eläimiä niin paljon kaikkialla, ettei niiden lukumäärää tiedetty tarkalleen, useita satoja kumminkin. Näiden teurastettujen ruhojen sanottiin menevän etupäässä purkitustehtaalle ja armeijalle. Sodan aikana kun varastot tyhjenivät. Lehmistä otettiin siis lihat ja nahka. Jätteet kuten päät kielineen, maksa, sydän ja munuaiset menivät pellolle kertyvään tunkioon, mikäli vapaaehtoisia ottajia ei ollut.

22.3.1940
Saimme kuulla, että noin viikon kuluttua saattaisimme saada yhden rautatievaunun, jonka voisimme lastata täyteen lehmiä (8 kappaletta) Sisä-Suomeen tuotaviksi, loput pitäisi teurastaa. Teurastukseen saanti kestäisi kuulemma saman ajan, sillä kokonaan ulkona olevia eläimiä, joilla oli etuajo, oli niin paljon. Esteenä lienee ollut myös se, ettei teurastustakaan voitu lisätä, kun ruhoja ei ehditty jatkokäsittelemään.

Olimme saaneet yhteyden hevosilla lähteneisiin, jotka olivat eri taloissa kauempana. Saimme myös ohjeen ruveta myymään lehmiä, jos halukkaita ostajia vaan löytyisi. Sopivaksi hinnaksi arvelimme 100 mk/kappale. Näin saimme muistini mukaan kolme satasta. Olisimme kauppaa kyllä tehneet enemmänkin, vaan ei ollut enempää kysyntää. Ostajat olivat lähiseudun taloja.

Näin jatkuikin siihen asti kunnes venäläiset olivat päässeet Koitsanlahden kartanon kohdalle. Meille tultiin sanomaan noin kello 17.30 maissa, että matkan pitää jatkua, aikaa on enintään kaksi tuntia. Kartanon päärakennuksen evakuointiinkaan ei olisi enempää aikaa. Tästä noin 20 minuutin kuluttua ilmoitettiin, että 20 - 30 minuuttia on aikaa lähteä. Kartanon evakuointi oli myös edistynyt. Pihalla näkyivät olevan jo tärkeimmät tavarat, joita lastattiin kahteen kuorma-autoon. Nyt tultiin sanomaan, että aikaa lähtöön on enintään viisi minuuttia. Venäläiset käyvät kärsimättömiksi, sillä heitä olikin kaksi kuorma-autollista varttumassa kartanon päärakennukseen pääsyä. Sotilaisiin oli tullut myös liikettä heti ensimmäisen evakuointikäskyn tultua.

Meillä olikin jo reput selässä ja lähdimme. Saimme myös käskyn, että minkäänlaista kytkemätöntä eläintä ei saisi maantielle viedä. Kartanosta oli vajaa kilometri maantielle, jossa oli useampi sotilas varmistamassa, ettei sinne päässyt irrallisia eläimiä. Tulimme maantielle, joka oli kulkijoita täynnä. Jonon matkanteko pysähtyi heti alkuunsa useaksi tunniksi. Yöstä näytti tulevan kylmä. Kuun paistaessa näimme armeijan järjestäytymismanööverin. Koitsanlahdesta maantietä Parikkalan kirkolle päin vähän matkan päässä oli järvikannas, josta tie meni. Tässä järvien välissä jouduimme olemaan pitkään ja seurasimme, kun sotilaat tekivät asemia järven Parikkalan puoleiselle rannalle, ja tie oli armeijan käytössä. Tuotiin kevyitä tykkejä, konekiväärejä ja muuta armeijan kamaa. Asemia kaivettiin lumihankeen järvenpenkkaan. Näin tie oli evakoilta tukossa. Parikkalan kirkolle pääsimme keskiyöllä.

Mihin sitten yöksi? Pakkanen oli vain kiristynyt ja kuu valaisi. Yöllä oli otettu majoituskäyttöön kirkko, johon pääsimme. Myös hevosilla lähteneet olivat kirkossa. Olimme siis kaikki saman katon alla. Kirkon lämmitys oli aloitettu, mutta kun oli kova pakkanen, se ei ollut vielä ehtinyt lämmetä. Väkeä oli niin paljon, etteivät nuoremmat päässeet lähelle kaminoita, joissa olisi ollut säteilylämpöä. Kävin keskikirkon kohdalle penkille nukkumaan. Kun ei ollut mitään peittoa, heräsin noin kello 4 - 5 maissa, kun palelsi niin kovasti, ettei penkillä pysynyt. Alttarilta päin tullut vääpeli sanoi, että mene hyvä poika tuonne saarnastuoliin nukkumaan ettet saa kuolemantautia, siellä on lämpimämpi, kun se on korkeammalla. Hän sanoi tulleensa sieltä, mutta hänen piti mennä töihin. Tätä kehotusta sitten noudatinkin. Kierryin kapealle penkille, joka kiersi saarnastuolia. Heräsin seitsemän maissa, kirkko oli jo lämmin ja elämä tuntui normaalilta.

Hevoset olivat isojen kuusten juurella, puiden oksat yltivät kauas. Kirkkopihaan oli tuotu halkoja ja tehty nuotiot, joissa keitettiin vettä ja kahvia. Meille tuotiin keittoa, jota lotat valmistivat.

Koitsanlahden kartanoon ei siviilejä enää päästetty katsomaan miten mullit siellä pärjäilevät.

Kirkkoon majoittumista kesti kolme päivää. Sitten saimme Parikkalan asemalta yhden rautatievaunun, sellaisen, jolla oli tuotu armeijan hevosia sinnepäin. Nyt lastasimme hevoset ja reet, jotka olivat hevosten perässä (niitä rekiä, jotka olivat Koitsanlahdessa emme päässeet hakemaan). Hevosilla oli tuotu kaksia kuormia hevosta kohden seitsemän kilometriä päivässä. Illan hämärtyessä tuli veturi, joka alkoi kiskoa valtion kyydillä ja kustannuksella kohti Äetsän asemaa ja Huittisiin, mikä oli määrätty ensimmäiseksi evakkokunnaksi.

Onni Rouhiainen