Tapio Rouhiainen

Kevät v. 1944 oli lämmin ja kaunis Ala-Kaukolassa niin kuin muuallakin. Viljat oli saatu maahan, kiirettä oli riittänyt, pyhätkin tahtoivat mennä töissä. Kaakkoinen ilmansuunta oli täysin hiljainen, elämä tuntui rauhanajalta, kylän poikia kävi lomalla totuttuun tapaan. 9 pv. kesäkuuta aamulla elämänmeno muuttui täysin. Kaakkoisesta ilmansuunnasta kuului mahdottoman kova tykistötuli ja joukossa oli varmaan myös lentopommituksen jyrinää. Tämä ryske kesti koko päivän ja seuraavana aamuna alkoi sama meno, joka kesti iltaan saakka. Oli naapurin Matti Montosen ja Esterin häät, kunnon maalaishäät. Illalla tanssittiin navetan vintissä, ja ulkona saattoi huomata vanhempien miesten keskusteluryhmiä, ilmeet ja puheet olivat sen suuntaisia, että tästä ei hyvä seuraa. Me juuri rippikoulussa olevat emme varmasti ymmärtäneet asian vakavuutta. Suomenlahden eteläpuolella rintamat olivat jo Narvajoella, mutta meiltä tuo pikku juttu lienee jäänyt huomaamatta.

Seuraavana päivänä jatkui sama ryminä lähinnä länsi-Kannaksella. Kolmen, neljän päivän päästä isä sai lähtömääräyksen sotaan ja minä kyytisin hevosella hänet ja Räsäsen Ollin Kaarlahden asemalle. Muistan vieläkin heidän keskustelunsa matkalla. Isä sanoi muun muassa, että jos hänelle ei olisi tullut lähtöä, niin hän olisi heti ruvennut ajamaan tavaraa Moskovan rauhan rajan (nykyisen rajan) taakse.

Muutamia päiviä kului, Einari tuli lomalle. Silloin ei lomia juuri saanut, mutta hänellä oli muutama päivä tämä oikeus edellisen viikon ansioista. Me teimme muutamia isoja puulaatikoita tavaroiden pakkaamista varten ja laitoimme jauhoja pussiin aitassa evakuointia varten.

Einari lähti sitten Totlammille laittamaan evakuointia käyntiin Taunon kanssa, hän oli vielä kotona. Taunon kanssa vuosikymmenien päästä asiaa muistellessa Tauno oli pannut merkille, että syödessä Einarin käsi vapisi. Muutamia päiviä kului, ja lähtö tuntui olevan edessä. Me teimme Pentin kanssa kahdelle hevoselle kuormat kärryihin erilaista tavaraa, äiti oli sitä mieltä, että näin kannatti tehdä. Lähdimme Pentin kanssa sitten matkalle tarkoitus tuoda tavarat Laikon asemalle nykyisen rajan tälle puolelle. Mutta kun pääsimme Säläjälle saakka, niin joku vanhempi mies tuli vastaan, oli tunnettu, mutta en muista enää kuka. Tämä sanoi, että meidän on turha jatkaa matkaa, määräykset on sellaiset, että kylät evakuoidaan järjestyksessä, tieto kyllä tulee. Hän sanoi, että me emme pääse kuitenkaan Kaukolan-Ojajärven maantielle, siellä on vartiomies. Läksimme hyvillä mielin kotiin takaisin.

Muutama päivä kului ja tuli lähtökäsky. Lähdimme Totlammin väen kanssa yhtä matkaa. Oli 32 päätä karjaa ja useita hevosia kuormineen. Maantiellä riitti kulkijoita kumpaankin suuntaan. Armeijan autot ajoivat molempiin suuntiin omine kuormineen. Ihme kyllä liikenne veti; kaunis kesä auttoi paljon. Ensimmäisen yön lepäsimme lähellä Ojajärven asemaa Totlammin mummon syntymäkodissa Kortteella. Aamuyön nukuin kammarin lattialla, aamulla oli paikat kipeänä, mutta kyllä ne siitä notkistuivat. Niissä taloissa oli paljon matkalaisia ja pelloilla oli monia karjalaumoja. Matka jatkui kohti Ilmettä, jossa vietimme juhannuksen ja vielä viikon jälkeenpäinkin lehmien takia. Niiden täytyi saada välillä levätä. Asuimme Ilmeen kansakoululla, jossa oli joka paikka täynnä väkeä, ja Ilmeen pellot täynnä karjaa. Heti juhannuksen jälkeen isä ilmestyi myös Ilmeelle. Hän oli saanut vähän lomaa Vahtiniemen rannikkolinnakkeelta Käkisalmelta ja tavoitti meidät, lähti seuraavana päivänä takaisin.

Me kävimme Pentin kanssa kaksi kertaa hakemassa kahdella hevosella tavaraa Tontilta ja veimme edelleen Laikon asemalle. Ensimmäisenä yönä menimme ja toisena ajoimme takaisin, 32 km yössä, välillä lepuutimme päivän hevosia. Ensimmäisellä matkalla tullessamme Ala-Kaukolaan Tauno oli Ala-Kaukolan koululla ryhmän kanssa vartiointi ym. tehtävissä. Hänelle oli tullut lähtö korpraalin tehtäviin. Toisella matkalla poikkesin koululla katsomassa, mutta siellä ei ollut ketään. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kyselin, että mihin hän oli joutunut, hän sanoi olleensa Kilpolan saaressa Hiitolassa maihinnousua odottamassa, mutta sitä ei koskaan tullut.

Muistan, kun ajelimme Pentin kanssa paluumatkalla kohti Ilmettä, niin klo 5-6 maissa aamulla kuului etuvasemmalta aivan mahdoton tykkien ääni, se oli harvinaisen kovaa ja sitä kesti. Olin täysin tietoinen ilmansuunnista, nehän näki mm. kellon avulla. Käsitykseni mukaan ääni kuului Enson suunnasta, Viipurin pohjoispuolelta, tämähän ei ollut mahdollista, sillä sotahan oli jossain takavasemmalla, Summan tienoilla. Olo tuntui ahdistavalta, mehän jäämme mottiin. Pystyin selittämään itselleni, että se on lentopommistusta Enson, Antrean suunnasta, vaikka järki sanoi, ettei lentopommitus ole aivan yhtämittaista jylyä. Ihminen löytää kyllä mieleisensä selityksen kun on tarpeeksi vaikea asia. Vasta vuosien päästä sain tietää, että se ääni kuului Ihantalan rintamalta, meillähän ei ollut mitään tietoa sodan kulusta.

Ilmeen jälkeen toiset lähtivät rautateitse Parkanoon. Matkaa jatkamaan jäimme me Ukko (vanha Esko), Aarnen Aino ja minä. Ja meidän mukanamme oli koko matkan ollut Totlammin naapurista Turkkorven Lyyli, vähän minua nuoremman poikansa kanssa. Hänen pari lehmäänsä oli karjamme mukana. Matka jatkui Parikkalan Särkisalmelta 6 km Savonlinnaan päin. Viivyimme eräässä pikkutalossa viikon päivät. Karjan täytyi levätä, teimme heinää talonväen kanssa asumisestamme ja karjan laiduntamisesta.

Tässä ollessamme sattui, että Ukon ollessa maantien laidassa, kuljetettiin sotavankijoukkoa kaakkoiseen suuntaan. Vankijonosta heilutti iloisesti Ukolle kättä ja huuteli, että hei "Pappa", Sergei, sotavanki, joka oli ollut Tontilla kaksi vuotta töissä. Se oli viimeinen tieto Sergeistä.

Sitten tuli tieto, että Punkasalmella voi lastata karjan proomuihin ja ylittää Saimaa Varkauteen saakka. Olimme Varkauden lähellä noin viikon ja voimme lastata karjan ja hevoset rautatievaunuun. Rautatiematka kulki jostain syystä reittiä Varkaus-Pieksämäki-Mikkeli-Kouvola-Riihimäki-Tampere-Pori-Parkano. Matka kesti, olimme perillä n. 18.7, ja lähestyessämme Parkanoa, jostain saimme tietää, että Aarne oli käynyt lomalla, mutta oli jo lähtenyt takaisin. Tulimme Parkanoon ja asetuimme kirkonkylän laitaan, ensimmäinen iso talo Kurun tietä kirkonkylän risteyksestä joen toisella puolella. Samassa talossa oli silloin suomalaisten sotilaiden vankileiri. Muutaman päivän päästä meidän perhe muutti Pihnarin pysäkin lähelle Porin rautatien varteen Rautalammin taloon.

Noin parin viikon päästä äiti tuli Parkanon kirkolta ja sanoi, että huomenna kahden aikaan on Parkanon asemalla varattu vaunuun paikka kahdelle hevoselle ja kärryille Kaukolaan viljankorjuutöihin. Mutta minun ei ole pakko lähteä, jos en halua. Sellainen oli määräys työvelvolliseksi. Jälkeenpäin kuulin, että niitä oli tullut kirjallisena.

Olin ajoissa asemalla, lastattiin kärrit ja hevoset vaunuihin ja illalla juna lähti. Muistini mukaan olimme seuraavana iltana Kaarlahdessa. Junamatkalla, kun olimme ohittaneet Jyväskylän, tuli 700 m pitkä Pönttövuoren tunneli, meitä oli kolme Kaukolan poikaa samassa vaunussa. Meille tuli mieleen, että matkustamme tunnelin läpi tavaravaunun katolla. Kaksi toveria meni edessä olevan vaunun katolle ja minä jäin takana olevalle. Kun tunneli lähestyi, pojat alkoivat laskeutua alemmaksi ja lopuksi mahalleen vaunun katolle, samoin minä takimmaisen vaunun katolla. Tuli kaksi yllätystä. Ensinnäkin melu tunnelissa oli aivan mahdoton, ja toiseksi veturin piipusta tuleva savu jäi tietenkin ylös tunnelin yläosaan. Siinä oli vaan nopeasti asetuttava vaunun katolle mahalleen, jalat haralleen ja käsi koukkuun ja naama käsivarren sisään niin pystyi hyvin hengitämään. Kun tunneli loppui, niin sitä noustiin ylös, ei puhuttu kovin paljoa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olimme tulleet Kaarlahteen. Siitä sitten ajelin toinen hevonen talutushihnasta kärrin perään kiinnitettynä Sylijärvelle Räihälle, jossa oli työvelvollisia. Seuraavana aamuna ajelin Ala-Kaukolan koululle, jossa oli jo työvelvollisia, mutta sitten välittömästi Tontille. Muutaman päivän päästä tulikin Tontille kymmenen iäkkäämpää sotilasta, automiehiä, komennukselle viljankorjuutöihin. Siinä me asuimme n. kuukauden. Aarnen Aino oli emäntänä, miehet olivat jakautuneet ympäri Ala-Kaukolaa eri työporukoihin, tukikohta oli Tontilla. Meillä oli töissä kaksi miestä, ryhmän johtaja korpraali "Kalle" ja toinen oli kaljakuski Helsingistä. Ensimmäisellä viikolla me laitoimme heinää seipäälle, viljat ei olleet vielä kypsyneet. Seuraavalla viikolla me sitten jo aloitimme vehnän niiton Totlammilla, Kiimaskorvessa, sitä oli useampi hehtaari. Välillä ajoimme heinät latoon ja sitten aloitimme vehnän puinnin. Voimakoneena oli "porilainen" yksisylinterinen petroolimoottori.

Tiesimme, että Totlammilla oli villinä metsässä kaksi lammasta. Kävimme ampumassa ne yhtenä illansuuna. Ruokatilanne parani paljon. Kului jonkun aikaa, lampaat oli syöty. Tiesin, että Totlammilla Matlakorven tienoilla asusteli villiintynyt hieho. Esittelin näille työtovereille, että ammutaan se, niin ruokatilanne paranee. Pyhänä me läksimme jahtiin, kun tulimme Matlakorven portin luo, niin siellä olikin saalis, parin sadan metrin päässä Silvennoisen mökin lähellä hieho kauraa syömässä. Portin päältä oli hyvä ampua. "Kalle" ensimäisellä laukauksella onnistui. Nyljimme hiehon ja aloimme paloitella ruhoa. Sitten tuli yllätys, puskasta astui suojeluskuntalainen. Sotilastoverit menivät kalpeaksi. Heidän käsityksensä mukaan hieho oli valtion omaisuutta, ja kaato tiesi heille sotaoikeutta. Sanoin, että tuttu mies, ei hätää. Tulija oli Taunon Eevin veli Viljo. Sanoi kuulleensa Totlammilta ampumista ja lähti tarkistamaan, kuka siellä ampui. Annoimme Viljolle repun täyteen lihaa, että saavat paistaa.

Minulla oli sellainen käsitys, että se oli Totlammin hieho. Puhuin tästä asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, monta kertaa. Taunon kahdeksankymmentä vuotispäivillä Kytäjällä puhuin taas tästä, niin silloin Tauno sanoi, että se oli "maalarin" Antin hieho, pari kilometriä Totlammelta. Antti oli ottanut aina keväällä vasikan, laiduntanut kesän ja laittanut syksyllä tiinuun talven varalle. Keskustelimme tästä asiasta Arvin kanssa jälkeenpäin, häntä huvitti kovasti. Arvi kertoi, että Antti oli ennen sotaa pyytänyt sahaamaan sirkkelillä hänelle lautaa, hän aikoo vuorata mökkinsä. Näin tehtiinkin ja laudat laitettiin pinkkaan sahalle. Yhtenä yönä laudat olivat hävinneet. Naapurin mies "Vasun" Jaakko oli kertonut, että pimeällä oli kannettu lautoja tietä myöten heidän ohitsensa. Kun kaksi henkeä kantaa notkeita lautoja, niin se antaa "lotkahtavan" äänen, hän oli kuullut, sanoi että Antti emäntänsä kanssa niitä kantoi. Antti ei maksanut koskaan lautoja, mutta tässä maailmassa menevät tilit tasan, me söimme Antin hiehon.

Olimme saaneet Totlammilla vehnät puiduksi, niin sotilaille tuli siirto muualle. Meidän koulun luona oli puinti käynnissä, olin muutaman päivän siellä töissä. Siellä loppui "porilaisesta" petrooli, tiesimme, että Koverilassa Laukkaanmäen päällä armeijan varikko. Minä läksin hakemaan hevosella. Varikolla oli ylikersantti, joka sanoi, että hän ei enää voi antaa, muuten, kuin täytyy saada Koverilan koululta esikunnasta huoltopäällikön, kapteenin lupa. Läksin koululle, mutta näin kun kapteeni nousi muutaman kymmenen metrin päässä henkilöautoon, ja auto lähti. Palasin takaisin varikolle ja selitin ylikersantille, miten minulle kävi. Hän seisoi hetken hiljaa ja sanoi, missä sinulla on astiat. Minä hain kaksi maitotonkkaa, hän laittoi ne petroolia täyteen, ja sanoi, pane nimesi tuohon. Minä kiittelin ja läksin, puinti jatkui. Kävin jostain syystä sitten Kaarlahden asemalla. Siellä tapasin "Kallen" ja kaljakuskin, olivat lastaustöissä. "Kallella" oli pöytäviinapullo ja pyysi "isäntää" varastorakennuksn taakse, olisi tarjonnut ryypyt. "Kalle" uskoi minulle salaisuuden, että hän oli ottanut asemalta useita nippuja kuparilankaa, laittanut lappuihin isän nimen ja osoitteeksi Parkano. Sitten kun hän pääsee siviiliin, hän hakee ne sieltä siirtoväen varastosta. Hänellä oli tarkoitus välittömästi aloittaa talon teko kun sota loppuu. Asia ei kiinnostanut minua vähääkään ja unohdin asian.

Ehkä seuraavana päivänä, kun läksin koulun luota puintitöistä, Raparinnassa tuli Siiran Pertti vastaan, hän oli is-komppaniassa ^[1]sotilasvaatteissa, hän oli minua vuotta vanhempi. Pertti sanoi, että Moskovassa oli tehty rauha, Ala-Kaukola jää ryssälle. Huomisiltaan mennessä meidän pitää olla lähtenyt, Ala-Kaukola pitää olla tyhjä. Tulin Tontille ja kerroin mikä oli tilanne. En ollut ehtinyt vielä syödä kun armeijan auto ajoi pihaan. Kiiskin Olavi oli mukana, hän oli is-mies, sanoi että Totlammilla on kuulemma autokuorma vehnäsäkkejä, ne haetaan pois. Hän sanoi, että lähde näyttämään, niin lähdettiin Totlammille. Tehtiin kuorma ja oltiin lähdössä, kun auton oikea takapyörä alkoi vajota. Kohdalla oli varmaan lähteensilmä ja auto vajosi akselia myöten. Muistan, että Ylä-Kaukolan koululla oli majoitettuna komppanja sotilaita. Autokuski sanoi, että tuollahan on talo, ollaan yötä, ja käyt aamulla hakemassa sotilaita avuksi. Me teimme niin, lämmitimme Ukon ja Mummon kammarin uunin. Aamulla viiden paikkeilla läksin koululle, sieltä lähti puoli joukkuetta miehiä ja ne nostivat auton ylös. Kuorma täytyi kyllä purkaa, ja lastata uudelleen.

Tulin Tontille, rupesimme tekemään lähtöä. Ukko oli tullut muutama päivä aikaisemmin vielä takaisin kotona käymään. Illansuussa me sitten taas lähdimme, Ukko, Aarnen Aino, minä ja Turkkorven Lyyli. Hän oli ollut myös Ala-Kaukolassa viljan korjuussa. Ukko määräsi että mitä tietä lähdetään ja me lähdimme Hiitolan kautta. Ensimmäisen yön vietimme Koverilassa Laurlan Pessillä, toisen yön jossain Hiitolan ja Ilmeen välillä maanmieskoululla, kulkijoita riitti. Seuraavana päivänä kun valitsimme yöpaikan, talon väki oli jo lähtenyt. Illansuussa taloon tuli myös sotilaita, sanoivat tulevansa Vuosalmelta. Kyselivät meiltä, että mistä pitäjästä olemme, sanoimme, että Kaukolasta. Sanoivat, että onhan heillä Kaukolan poika porukassa. Kyselin, että minkä niminen, ja he sanoivat, että Rouhiainen. Kysyin että mikä oli etunimi, vastaus oli, että Einari. Sanoin, että on setäni. Joku lähti siitä kammarin puolelle, ja sieltähän Einari tulikin housun persaukset hajalla ja muutenkin kamppeet sen näköiset, että töissä oli oltu. Einari sai kolmen vuorokauden loman ja oli meidän mukanamme. Seuraavan yön olimme talossa jo rajan tällä puolella. Kaksi talonpoikaa oli lomalla, illalla lämmitettiin sauna ja olimme muutenkin kuin kylässä. Ukko lähti tässä vaiheessa rautateitse Parkanoon, jatkoimme matkaa pienemmällä joukolla.

Seuraavan yön olimme Särkilahden koululla, lienee ollut Rautjärveä. Väkeä oli paljon, lotat olivat järjestäneet ruokailun. Lihasoppaa, vanikkaa, piimää ym. Liha "sopassa" oli selvästi pilaantunutta. Minä en pystynyt syömään, hiippailin ulos ja kävin tyhjentämässä kupin puskan juurelle pimeässä. Tulin sisälle. Einari istui luokassa penkillä, menin viereen istumaan, huomasin, että hänellä oli kuppi tyhjänä. Sanoin, että se lihahan oli pilaantunutta. Einari katseli hiljaisena eteensä, sanoi, että olihan siinä jotakin. Ilmeisesti kesä oli opettanut unohtamaan turhat nirsoilut. Seuraavana päivänä Einari lähti ilmoittautumaan Savonlinnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että lähti Lapin sotaan. Me jatkoimme matkaa Saimaan rantaan Särkilahden laitureille. Illalla tuli hinaaja ja pari proomua, lastasimme hevoset ja kärrit proomuihin. Siinä oli toisiakin, mm. Mikkosen Lauri. Yö kylmeni, me etsimme Laurin kanssa nukkumapaikkaa. Se löytyi proomun ruuman keulasta. Asetuimme sinne nukkumaan. Nukkuminen oli ollut jo viikon verran huonoa, nukuimme hyvin. Kun aamulla heräsimme, olimme jäätymispisteessä. Silloin ymmärsimme, kuinka paha on olla, kun paleltuu.

Aamulla tulimme Savonlinnan satamaan, jossa oli taas ruokailupaikka. Hinaaja jatkoi matkaa Kyrönsalmesta ja sitten pohjoiseen. Illalla olimme Rantasalmen kirkolla, Mustanlahden laiturissa, yön yövyimme seuratalon parvessa Laurin kanssa. Siellä oli painimatto ja huopia ja lämmintä, uni maistui. Aamulla jatkui matka Pieksämäen suuntaan. Ohitimme Joroisten kirkonkylän ja yövyimme Huutokoskella maamieskoululla, oli paljon yöpyjiä. Seuraava yöpaikka oli vanha talo, jossa olivat pappa ja mummu ja nuori tyttö. Mummu laittoi heti perunat kiehumaan, pappa lähti lämmittämään saunaa. Levitimme illalla lattialle patjoja, nukuimme kunnolla, ei ollut elämä vaikeaa.

Seuraava majapaikka oli Pieksämäen kunnalliskoti. Asuimme siellä pari viikkoa ja odottelimme vaunua. Toinen rakennus oli tyhjennetty evakkoja varten ja kävimme syömässä talon ruokalassa. Kunnalliskodissa oli asukkaana mies, joka oli lukenut teologiaa, kai liikaa. Hän oli vakavasti sitä mieltä, että hän oli Johannes Kastaja, joka oli tullut maan päälle takaisin. Hän piti ruokalassa aina iltahartauden. Kävimme saunassa, meitä oli useita saman ikäisiä ja muitakin miehiä, oli iso sauna. Tämä mies oli myös. Seuraavana aamuna tämä mies ja kaksi poliisia tuli meidän luoksemme. Häneltä oli saunareissulta varastettu arvokas amerikkalainen taskukello. Kun tämä mies ja poliisit tulivat meidän luoksemme, niin mies sanoi, että eivät nämä nuorukaiset sitä kelloa ottaneet, eivät nämä ole varkaita ja lähti pois. Illalla kuulimme, että nämä poliisit ja mies olivat menneet kunnalliskodin työmiehen (muonamies) asunnolle. Poliisit kertoneet, että mies sanoi tälle muonamiehelle, anna se kello pois, kyllä Jumala ja minä annamme sinulle anteeksi. Mies kaivoi kellon kaapista ja antoi pois, asia oli selvä. Miten lienee sen Johanneksen laita ollut.

Me kyselimme aina välillä Pieksamäen asemalta vaunua, mutta tiukkaa oli. Sitten saimme kuulla, että Naarajärven pysäkiltä saa nopeammin vaunun. Läksimme yhden kaverin kanssa kysymään, kaverin nimeä en muista, mutta Kaukolan poikia. Asemamies sanoi, että kahden aikaan iltapäivällä pääsee lastaamaan. Olimme varmasti paikalla ajoissa. Lastasimme hevoset ja kärrit vaunuun.

Tiesimme, että hevosille saa vettä samasta vesipostista, mistä veturikin ottaa. Mutta mistä heiniä, kukaan ei tiennyt, että kuinka kauan matka kestää. Siinä lähellä oli heinäpaaleja, osa hajonnutkin. Tiesimme, että ne ovat armeijan heiniä. Meidän kanssamme siinä oli pari isäntämiestä, en tuntenut heitä, kaksi hevosta kummallakin. Neuvottelun perusteella tulimme siihen tulokseen, että siinähän niitä heiniä, on "yhteistähän se on uskovaisen tavara". Täytimme vaunujen keskiosat heinillä. Paikalle sattui sotilasvirkamies, luutnantin napit kauluksessa. Siinä alkoi rähinä, sotaoikeus siinä oli päällimmäisenä puheenaiheena. Mutta kyllä ne isäntämiehetkin toivat mielipiteensä esille suomalaiseen tapaan, että mitä he oikein tuollasesta nilkistä ajattelivat. Se huoltopäällikkö otti oikein niiden isäntien nimet ylös, meidän poikien nimistä hän ei välittänyt. Huomasin, että asemamies katseli sitä touhua aseman rappusilta hetken aikaa, heilauttaa vihreää lakua^[2] ja juna lähti. Me hyppäsimme vaunuun, huoltopäällikkö jäi laiturille.

Me pelkäsimme kovasti sen kaverin kanssa, että jos seuraavassa pysähdyspaikassa on poliisit vastassa. Kärrit ja muu tavara oli lastattu avovaunuun, sinne jää onkaloita. Me piilouduimme niihin onkaloihin, että meitäpä ei löydetäkään. Juna pysähtyi seuraavan kerran Hankasalmen asemalle. Me tiirasimme rakosista, että onko poliisit vastassa. Ketään ei näkynyt, mutta asemalla oli lottien ruokailupaikka. Me kaverini kanssa tulimme esiin piilostamme ja menimme syömään.

Junan seisoessa asemalla me kaverini kanssa teimme tuttavuutta veturinlämmittäjän kanssa, hän pyysi meitä katsomaan ohjaamoon. Siinä tutustuessamme me esitimme, että voisimme auttaa häntä halkojen uuniin heittämisessä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Me kaverini kanssa hoidimme veturin lämmittäjän hommat Jyväskylään saakka, lämmittäjä, joka oli nuori pitkä mies, sai levätä. Jyväskylässä hän katsoi kelloa ja sanoi, että 32 tuntia työvuoroa tuli täyteen.

Jyväskylässä oli siinä läntisellä rinteillä valkoinen paviljonki, jossa oli lottien ruokailupaikka, me läksimme kaverini kanssa syömään. Sama rakennus näkyy olevan siellä vieläkin. Tämän jälkeen matka jatkui hiljakseen Parkanoon, olimme illansuussa seuraavana iltana Parkanossa. Isä oli jo päässyt siviiliin, ja oli minua vastassa. Otimme hevoset ja kärrit pois vaunuista, ja minä ajelin illan mittaan Pihnariin Rautalammille, 11 km oli matkaa. Toinen hevonen oli kiinnitettynä kärrin perään talutushihnasta, ja hyvinhän se matka sujui.

Kolme viikkoa myöhemmin matka jatkui. Isä oli käynyt Paneliassa tiedustelemassa asuinpaikkaa ja sieltähän se löytyikin. Tavarat rautatievaunuun ja olimme marraskuun loppupuolella Paneliassa. Asuimme aivan kylän laidassa isossa Mäkilän talossa. Talon eteläpää oli myyty Panelian sähköyhtiölle ja siitä tuli asuinpaikka kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Heti joulun jälkeen isä alkoi laittaa sirkkelisahaa. Tampereelta löytyi vanhat Epilän koneet ja puuosat hän teki itse. Voimakoneena oli Kaukolasta tuotu Strömberg sähkömoottori.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Silloin Kaarlahdessa kun "Kalle" puhui minulle niistä kuparilankanipuista. Joulun alla oli Panelian siirtoväen varastoon ilmestyneet nämä samat niput. Kuulin isän hämmästellen puhuvan näistä toisille miehille useaan kertaan. Ei voinut ymmärtää, mistä ne olivat hänen nimellään tulleet. Katsoin parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kevät talvella tuli minulle "Kallelta" kirje, oli saanut jostain osoitteeni. Siinä "Kalle" puolittain rumin ilmaisuin kirjoitti, että minä olin vienyt hänen kuparinippunsa. Kun minä siinä keittiössä luin kirjettä, niin isä näki jotain minun naamastani ja kysyi, että mikä kirje se oli. Ojensin kirjeen hänelle. Sitten oli hänen naamansa vuoro vähän muuttua punertavammaksi. Otti hatun ja rukkaset ja läksimme sahalle, sanoi ovella mennessään, että helvettiäkö ne sille kuului. Eivät kuuluneetkaan. Kuparilangat johtivat sähkövoimaa sahalle ja tulivat Ruovedelle asti.

Tapio Rouhiainen
3/2002

Yläviitteet:
[1] Ilmasuojelu
[2] Lippu